Keski-Suomen valokuvataiteen 10. aluenäyttely
06:00
Korpilahden Höyry-galleriassa 30.3. saakka
Höyry-galleria toimii loistavasti myös valokuvataiteen näyttelytilana. Vanhuuttaan bohemisoitunut punatiili hyväksyy kokeilevan valokuvan pintaansa vertaisenaan. Sen sijaan katsoja saattaa ajatella, että näyttää kokeilu olevan tärkeintä, vaikkei enää pysyisikään valokuvan raameissa. Karismaattinen ”Höyry” aivan kuin tasoittelee mahdollista kärjistystä: ”Historian kerroksistahan ja monista sirpaleista minäkin olen tehty”.
Vapaaseen tarjontaan perustuneen valokuvataiteen aluenäyttelyn juryttäjänä oli torniolainen valokuvataiteilija Jaakko Heikkilä. Hän on kuvannut muun muassa maailman eripuolille sirpaloituneita armenialaisia. Hänen piti jakaa valitsemansa teokset kahteen paikkaan, Höyry-galleriaan ja Galleria Harmoniaan. Yhdistäviksi taiteilijoiksi hän valitsi Kari Pakarisen ja Jukka-Pekka Jalovaaran, joiden teoksia on molemmissa tiloissa.
Jalovaara on ohjelmoinut still-kuviin ja ambientiin perustuvan lyhytfilmin yhdessä Samuli Kristian Saastamoisen kanssa. Jälleen kerran ajattelen, että aina kun joudun pistämän näyttelyssä kuulokkeet päähän, voisin jättää sen tekemättäkin. Ajatuksesta syntyy toinen ajatus: Teos sopisi isolle screenille heijastuvana ja seinien joka rosoon ulottuvana äänimaailmana yksinkin kattamaan koko galleriatilan. Nyt monumentaalinen esiintyy miniatyyrinä.
Kun oikein tarkasti kuuntelee, voi vanhan höyrysahan seinien kaiuissa erottaa sellaisia sanoja kuin herätys!, töihin!, syömään!. Sanat ovat myös Pia Harjula-Lahden kolmen valokuvan niminä. ”Arki” on sarjan kokoava otsikko. Milloin saamme kuulla/nähdä arjen muut sanat, onko niitä sata vai enemmän. Pienten valokuvien perusteella aavistan, että niissä on alku vähintäänkin kuvanovellille – aina maanantaista viikonloppustressiin asti.
Lukuisia valokuvan aluenäyttelyitä nähtyäni tuntuu siltä, että kuvien tarkoitusta on pitänyt usein aavistella ja rakentaa nähdyn pohjalta mahdollista kokonaisjuonta. Tämä tietysti johtuu ennen kaikkea ryhmänäyttelyn luonteesta, jonka rinnalla näkisikin enemmän tekijöiden yksityisnäyttelyitä. Vai, muuntuuko aavistelu niin usein myös epätietoisuudeksi siksi, että taidevalokuvan visuaalisuus on vallitsevasti niin fragmentaarista. Kuva syntyy kuvista tai niiden sirpaleista kuvamanipulaation avulla. - Väline on viesti tai ainakin välineellä tekeminen.
Pekka Suomäen mikrohistorialliset kuvat tunnistan heti osan niiden sisältämästä muistista itsekin kokeneena. Anna Koiviston valokuvien äärellä aavistelun vaivaa ei tarvita, sillä valohämy antaa tunteelle sijan. Johanna Juvosen ja Biagio Rosan teosten kohdalla en edes välitä, vaikka kokemus rajautuukin vain innostuneeseen aavisteluun.
Maailma on niin suuri ja elämä niin monimutkainen, että suora valokuvakin on tavallaan vain pienen pieni katkelma siitä. Jotkut valokuvaajat vain osaavat löytää juuri ne ”oikeat” katkelmat todellisuuden seasta. Maija Holma on ajatellut niin, että oikeastaan ehdotus kuvaksi tulee enemmän kohteesta itsestään kuin kuvaajan valinnoista. Hyvä kuva syntyy siis välittömyydestä, jossa ei ilmene liiallisen asettelun etikettiä. Näyttelyn kolmessa valokuvassa lähestymistapa on täysillä läsnä ja siksi se muuttuukin luontevasti katsojan lähestymistavaksi.
Yksi keino kuvata todellisuuden moninaisuutta, on rajata teema tarkasti. Saksalainen August Sander teki sen äärimmäisen täsmällisesti maailmansotien välisenä aikana ja jakoi suuren teeman alateemoihin. Periaate toimii edelleen. Mikko Auerniitty on rajannut teeman tiukasti jalkapalloon.
Vaikka hän tarkentaa erityisesti jalkapallokenttiin, rajaus laajenee yleensä myös kentän ulkopuolelle, siis pelaajien elämänpiiriin kuvaukseksi. Ilman muuta se on hänen kuvastrategiansakin ja ehto myös kuvien vaikuttavuudelle. Valokuva pienestä syrjäisestä kentästä Barcelonassa sulkee sisäänsä myös Gaudin arkkitehtuuria. Kenttä on pääasia, mutta katsojan pitää lopulta sisukkaasti etsiä kuvasta.
Hannu Castrén
